RANTA (9.6.2006)
Lintu leuka kala vesi. Rannat täynnä tyhjää, hiekkaa. Kuivuneita myrskyn heittämiä rakkoleviä yltympäriinsä. Aallot. Aina uudelleen vesi saapuu. Mikä sen saa yhä uudelleen yrittämään. Mikä tätä maisemaa pitää koossa. En muista mitä olen oppinut tuulista, ilmanpaineesta ja sen sellaisesta. En ymmärrä miten meri tai mikään toimii. Eikä se enää tunnu tarpeelliseltakaan. Tuuli huuhtoo minua ja vie iholtani kuumuuden. Jos aurinko ei porottaisi, tuuli veisi minulta lämmön ja minut pois. Mutta enpä voi tietää, en voi tietää mitään siitä, miten olen, olenko. Ilma ei ole raskas nyt. Ilma on keveä ja liikkuvainen, vain minä olen raskas. Ei minua voi tuuli viedä. Ei lintu napata. Minä voisin hukkua. Hukkuisin, jos kävelisin tarpeeksi pitkälle horisonttia kohden. En minä osaa uida. Olen aika varma, etten osaa uida. Kävellä voisin yrittää. Ehtisin upota siinä matkalla kun tavoittelisin toista mannerta. Ranta ei ole tarpeeksi pitkälle matala. Yrittäisin potkia itseni aina ylös pohjasta voidakseni vetää ilmaa keuhkoihin, vettä keuhkoihin. Pärskisin ja maistaisin suolan ja vajoaisin, vesi ottaisi minut, ottaisi kokonaan. Syleily kylmenisi ajatus ajatukselta ja minä täyttyisin kylmällä vedellä. Minusta tulisi vettä. Vedestä sinä olet tullut, vedeksi sinä jälleen olet tuleman. Niin siinä kävisi. Sitä paitsi merenpohjasta voi olla vaikea saada tukea siihen hyppelyyn, jolla pyrkisin eteenpäin. Hiekka on niin pehmeää. Pitkät vuodet, kaikki aaltoja täynnä. Aallon liike ja voima on vienyt kiviltä särmät ja koon. Minäkin olen kulunut pois. Ei minussa ole enää mitään sanomaan “ei”. Ei ole maailmaa, jossa väitetään vastaan, se on vain mennyt mahdollisuus. Jyrkänteeltä mereen sortunut vaarallinen reuna. Ei parane liikkua niillä alueilla. Enkä minä ole enää suuri, itsellenikään. Muut ovat vieneet osansa, varastaneet palasia. Niin pitkään olen ollut sivuhenkilö. Tuli kesä ja otin askeleita. Annoin jalkojeni liota suolavedessä ja kuivua syvällä kylmän hiekan alla ja sitten kävelin taas pois. Palasin katsomaan, miltä lokit näyttävät ja mitä on niiden lento tässä maailmassa. Yritin ymmärtää ilmaa ja voimia, tarkkailin siiveniskuja, tutkin rannalla jätetyn linnunrangon luita ja kas, ne olivat tyhjää täynnä. Enkä minä itse ollut sen enempää ja siksi jätin kaikki yritykset selittää. Yritän keskittyä eläytymään, niin kuin olisin joku. Täällä ei ole lintuja enää tähän aikaan kesästä. Niiden poikaset ovat lähteneet kalliolle rakennetuista pesistään. Yhdessä yksin ne poimivat silakoita vedestä, rajan alta ja syövät kaiken sen lennossa. Minä olen silakka niiden syötäväksi. Pelkkä nappula meren pelissä. Vaikka olen metrejä merenpinnan yläpuolella, olen aina nousevan veden alla. Aina joku huuhtelee minut puhtaaksi, kylmäksi ja tyhjäksi niin, että minun on lähdettävä pois ja etsittävä auringonlaskua muualta.